Kumppanina jatkuva riittämättömyys

Kumppanina jatkuva riittämättömyys


Tämä on varmaan henkilökohtaisin postaukseni ikinä. Pitkään jahkasin, kirjoitanko sitä ollenkaan. Ja kun olin kirjoittanut, mietin julkaisenko sitä. Olen halunnut blogissani keskittyä kevyeen ja positiiviseen. Haluan, että tämä on semmoinen mukava levähdyspaikka arjesta. Työkaveri kuitenkin kannusti minua jakamaan kokemukseni, koska en varmasti ole ainoa, joka näitä käy läpi.

Tässä siis tulee. Skippaa, jos et halua henkilökohtaisia vuodatuksia.

Kahden pienen lapsen äitinä on aika konkreettisesti ymmärtänyt termin ruuhkavuodet. Ennen lapsia sitä tietenkin oli töiden jälkeen väsynyt, joo, mutta kummasti silti ehti viettää aikaa Panun kanssa, ulkoiluttaa koiria, remontoida ja blogata monta kertaa viikossa. (Blogin laatu tosin oli ehkä enemmän sellaista… tajunnanvirtaa.) Silloinkin oli huono omatunto, että kavereille ei enää riitä aikaa.

Mutta nyt, kuusi vuotta ja kaksi lasta myöhemmin, samoja juttuja tehdään edelleen, mutta mitään ei kunnolla. Tuntuu että vallitseva olotila on riittämättömyys. Toistuva, jatkuva, syyllistävä riittämättömyys. Teen paljon, mutta en mitään tarpeeksi.

Olen huono äiti, vaimo, koiranomistaja, työntekijä. En siivoa tarpeeksi, enkä muuten ikinä laita ruokaa. Poika ilahtui vilpittömästi, kun keitin makaroonia. “Äiti, sä olet oppinut kokkaamaan!”

Candle light on the porch

Candle light on the porch

Käyn töissä osa-aikaisesti 60-prosenttista työpäivää. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olen töissä kolmena päivänä viikossa. Lapset ovat päiväkodissa noina päivinä, muuten olen kotona heidän kanssaan. Töissä minulla on jatkuvasti olo, että en ole siellä tarpeeksi. En anna työlle sataa prosenttia. Toisaalta tuntuu, että en anna sataa prosenttia lapsillekaan.

Kun olen kotona lasten kanssa, yritän keskittyä heihin. En istu koneella, mutta saatan pyykätä tai siivota. Joskus myös valokuvaan. Iltaisin kun Panu on kotona, haluaisin tehdä omia juttuja, lähinnä siis blogata. Se inspiroi minua taas ihan uudella tavalla. Päässä on enemmän ideoita kuin ehtii toteuttaa. Mutta kun istun koneella käsittelemässä kuvia, monesti harmittaa, etten ole perheeni kanssa.

Jos kuuluu iloisia ääniä, harmittaa etten ole mukana. Melkein kadehdin etten saa olla siellä heidän kanssaan. Kun kuuluu itkua ja huutoa, olo on syyllinen. Miksi jätän Panun yksin selviämään?

Toisaalta tuntuu ihan hullulta. Minähän olen kahtena päivänä viikossa keskenään lasten kanssa iloitsemassa ilot ja kuuntelemassa huudot. Omalla kohdallani en mieti, miksi olen yksin selviämässä. Se on vain normaalia perhe-elämää. Jostain syystä minulla on edelleen huono omatunto siitä, että Panu hoitaa lapsia. Se on ihan käsittämätöntä. Panuhan on lasten vanhempi siinä missä minäkin. Minusta meillä ei ole mitkään perinteiset roolit. Päinvastoin Panu osallistuu kotitöihin ja lastenhoitoon paljon. Siis todella paljon. Silti tunnen ihmeellistä syyllisyyttä siitä, että Panu joutuu hoitamaan lapsia. Onko tämä joku äiteihin ja äitiyteen iskostettu ihmeellinen ajatus, että oikeasti äidin pitää kuitenkin hoitaa lapset. Mies voi välillä auttaa lastenvahtina, mutta äidillä on vastuu.

Sitten jos olen illalla vaikka saanut hyvin tehtyä töitä tai blogattua, Panu on aivan väsynyt ja turhautunut. Aivan ymmärrettävää pitkän työpäivän jälkeen. Mutta minusta tuntuu, että olen huono vaimo.

Panu ei saa tarpeeksi omaa aikaa. Panu ei saa tarpeeksi aikaa minun kanssani.

Minä en saa tarpeeksi aikaa Panun kanssa.

Jos vietän illat Panun ja poikien kanssa, olen levännyt ja tyytyväinen. Onnellinenkin.

Mutta takaraivossa nakuttaa loputon to do, mitä on vielä tekemättä. Työjutut roikkuu, teksti vielä kääntämättä. (Enkä lähde tässä edes erittelemään koiran ulkoilutusta tai kodin siivoamista.)

Frost and candle light

Blue hour and candle light

Mitä se oikea tasapaino sitten on? Koska joku tasapaino tässä kai on pakko löytää. Olen viime aikoina ollut tosi väsynyt. Itkettää. Tätäkin kirjoittaessa itkettää. Pitäisi olla jossain toisaalla. Aina pitäisi olla jossain toisaalla. Kuuntelen toisella korvalla, mitä pojat tekevät. En edes tiedä, kirjoitanko tätä blogiin vai vain itselleni.

Olen yrittänyt kuunnella itseäni ja opetella levähtämään silloin kun väsyttää. Laitan työpuhelimen pois päältä vapaapäivinä enkä lue työposteja (ainakin parhaani mukaan yritän). Huolehdin syömisestä ja riittävästä unesta. Luin vastikään kirjoituksen siitä, että kyllähän autoakin tankataan viimeistään silloin, kun mittari menee punaiselle. Ei odoteta, että se tyhjenee täysin ja työnnetä huoltoasemalle. Miksi siis odottaa oman hyvinvoinnin kanssa kunnes tankki on tyhjä?

Vaikeutta lisää varmaan se, että kaikki nämä asiat (paitsi siivous) ovat sellaisia, jotka kiinnostavat ja ovat oikeasti tärkeitä minulle. En ole valmis luopumaan mistään, tosin sen siivouksen voisin ulkoistaa. Jotenkin myös nolottaa valittaa. Toiset käyvät kokopäivätöissä ja heillä on enemmän lapsia. Ja olen siis äärettömän onnellinen mahdollisuudesta osa-aikaisuuteen. Se on juuri parasta meidän perheelle tällä hetkellä!

Ehkä pitää vain opetella priorisoimaan. Kuunnella omaa kehoa ja miettiä, mikä on kaikkein tärkeintä. Perhe tietenkin on ykkönen, mutta miten sen tasapainottaa kaiken muun kanssa niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Mistään ei haluaisi vähentää, päinvastoin kaikkeen haluaisi lisää aikaa. Unestakaan ei viitsi nipistää, se kostautuu äkkiä. Tarvitaan muutama tunti vuorokauteen lisää.

Oletteko te joutuneet tasapainottelemaan työn, perheen ja muun elämän välillä? Millä konsteilla olette lisänneet tasapainoa? Vertaistukea otetaan vastaan :)

Share the love:
Share on FacebookPin on PinterestTweet about this on Twittershare on TumblrGoogle+Email to someone

12 Comments

Add yours
  1. 1
    nalle

    Voi Jutta, ei riitä aina voimat vaikkei ole lapsia saati miestä. Paras neuvoni on, että pyydä apua ennen kuin on myöhäistä. Uupuminen johtaa niin herkästi paljon pahempaan. Sitten toipuminen voi kestää vuosia. Rakkaudella Ulla.

    • 2
      Jutta

      Kiitos kommentistasi nalle <3 Täytyy myöntää, että avun pyytäminen on minulle vaikeaa. Ollaan me puhuttu, että pitäisi pyytää lastenhoitoapua ja nyt pitäisi varmaan ihan konkreettisesti aktivoitua (ja aktivoida isovanhempia enemmän :))

    • 3
      Jutta

      Ja siis ihan totta, ettei se uupuminen lapsia vaadi. Sitähän toisaalta sanotaan, että lapset auttaa tasapainottamaan, että ei hukuta itseään töihin.

  2. 4
    Pieta

    Tääkin aloittaa, että voi Jutta! Kuulostat tosi väsyneeltä, jopa uupuneelta. Tunnistan kovastikin tuon tilan, vaikka itselläni ei ole työtä, vaan ‘”lorvin” täällä kotona. Tähän arkeen päädyttyäni olen joutunut (itse valinnut kyllä mutta silti) luopumaan tosi monesta asiasta. Aiemmin se rasitti mutta tällä hetkellä ajattelen niin, että niille ei oikeasti olisi ollut aikaa eikä mahkuja. Priorisointi on auttanut ja asenne, että töitä voi tehdä periaatteessa aina mutta lapset ovat pieniä vain kerran. En tiedä auttaako moinen sua mutta mua lohduttaa, kun ei tässä nyt ole mitään hommia käsillä just nyt. Kaikella on aikansa ja nyt on näin, noita hoen silloin, kun tuntuu ettei mikään riitä. Ääh, ei tää väsynyt pää nyt oikein saa ulos sitä mitä yrittäis mutta ehkäpä huomenna…

    • 5
      Jutta

      No väsynyt mä kyllä olen, varsinkin viime aikoina kun on sairastellut koko perhe, minä mukaan lukien niin sitä tuntuu, että kaikkea katsoo vielä oikein negatiivisten lasien läpi. Varmaan juurikin tuo pririsointi on avain, muutaman vuoden päästä lapset on koulussa ja sitten tilanne on taas ihan eri. Mutta on se luopuminen välillä vaikeaa. Ei mulla aikaisemmin ole ollut näin vaikeaa tän kanssa, mutta tämä syksy on ollut jotenkin sellainen, että ehkä lusikka on liian monessa sopassa.

  3. 8
    Titta

    Tärkeä kirjoitus ja aihe, kiitos että julkaisit sen. Tartun tuohon syyllisyys-teemaan. Minusta on aivan älytöntä, miten me naiset, vaimot, äidit, työntekijät, podemme syyllisyyttä aivan kaikesta. Itse olen ollut jo yli kolme kotona hoitamassa ja kasvattamassa 3- ja 1-vuotiaita lapsiamme. Tunnen tietenkin syyllisyyttä siitä, etten tee työtäni, johon olen saanut korkeakoulutuksen. Toisaalta, jos olisi töissä, syyllistäisin itseäni siitä, etten ole tarpeeksi lapsien kanssa.

    On ollut järkyttävä huomata, että minä, joka olen koko ajan lasten kanssa, tunnen syyllisyyttä, jos oskus harvoin käyn yksin pari tuntia kaupungilla ostoksilla. Sekin aika tuhraantuu hötkyillyyn ja harmitteluun siitä, että tuntee syyllisyyttä ja ettei osaa nauttia. Minä niin haluaisin tietää, miten tämä syyllisyys meihin naisiin ja kenties jo tyttöihin iskostetaan. Jotenkin minusta tuntuu, etteivät miehet kamppaile näiden ajatusten kanssa…

    Valitettavasti yksi esimerkki syyllistämisestä oli tällä viikolla Helsingin kaupungin kampanja, joka esitti, että äiti tekee väkivaltaa lapselleen käyttämällä kännykkää. Siis tärkeä aihe läsnäolosta, mutta toteutus aivan tajuttoman typerä ja ennen kaikkea äitejä syyllistävä.

    Haluan vielä jakaa yhden neuvon: hankkikaa siivooja, jos on yhtään varaa (kotitalousvähennys on muuten aika hyvä). Meillä on käynyt siivooja kahden viikon välein nyt vuoden ajan. En koskaan halua luopua siitä! Itse olen sortunut selittelemään siivoojan palkkamista asuntomme isolla koolla ja sillä, ettei me käytetä rahaa reissuihin. Vähän niin kuin tuntenut syyllisyyttä siitäkin, kuinkas muuten! Mutta nyt sen lopetan (jos vain mahdollista), syyllistymisen :) Tulipa vuodatus.
    Ihania kuvia muuten!

    • 9
      Jutta

      Kiitos kommentistasi Titta! <3 Olen aivan samaa mieltä ja tunnistan juuri tuon saman syyllisyyden. Varsinkin vauva-aikana se oli tosi vahva, mutta vieläkin se on läsnä. Vaikka minäkin olen meillä se, joka selvästi enemmän viettää aikaa lasten kanssa. Ja järjellä tajuan, että lapsille on vain etu, että heillä on vahva suhde kumpaankin vanhempaan.

      Se korppikampanja oli aivan pohjanoteeraus. Aihe on tärkeä, mutta toteutus aivan huti. Vaikka tarkoitus olisi herätellä keskustelua, kyllä sen voi tehdä vähemmän syyllistävästi. Eiköhän suunnilleen kaikki äidit jo ennestään tunne syyllisyyttä... Ja jos joku nyt kampanjan ansiosta huomaa, että ei mene nappiin, missään ei kerrota, mistä löytyy apua. Siltä osin kampanja jää aivan puutteelliseksi.

      Siivousapu on itselläkin käynyt mielessä, samoin koiranulkoilutusapu. Mansikki on tosin niin iso, ettei kellekään hentoiselle teinille uskalla antaa :D

  4. 10
    Kati

    Mukavaa että julkaisit tämän, sekin varmasti jo helpotti oloa hiukan kun sai asian sanottua “ääneen” :). Todellakin samaistun tilanteeseesi vaikkakin omat lapseni ovat jo isompia. Pärjäävät hetken touhuten yksinkin ja sillä aikaa voi itse keskittyä muuhun. Kyllähän se taitaa olla äitien perisynti se riittämättömyyden tunne vaikkakin tämän päivän isät ottavat todella hienosti osaa arjen touhuihin.
    Todella usein olen itsekin väsynyt.. päivät hoidan toisten lapsia ja illat vielä perään omiani kun yrittäjämies tekee pääsääntöisesti iltatyötä. Tuntuu juuri siltä että mitään ei saa oikein aikaiseksi vaikka koko ajan jotain touhuaa.. Onhan se niin, että hetken ne lapset ovat pieniä ja hienosti olet minusta heidän elämässään läsnä tällaisilla järjestelyillä. Kunhan muistat pitää myös itsestäsi huolta.
    Kaikkea ei tarvitse ehtiä eikä kaikkea tarvitse jaksaa. Ei me olla mitään superihmisiä..
    p.s. kannattaa lukea Maaret Kallion kirja Lujasti lempeä, siinä on hyviä ajatuksia juuri näihin aiheisiin :)

  5. 11
    EmiliaMaria

    Tää taitaa olla universaali kerho meille äideille. Toisen tyypin raskausaikana olin niin karmean väsynyt ja huonovointinen ettäei ois jaksanut mitään, ei kertakaikkisen mitään. Ja kokoajan kauhea syyllisyys ihan kaikesta. Siitä että käyn töissä ja lapsi oli päiväkodissa vaikka oli alle kolme vee, korvatulehduskierre, sehän on minun syytä kun haluan olla töissä ja lapsi saa pkst kaikki taudit jne.
    Nyt äitiyslomalla sitten syyllisyys siitä että esikoinen on sen 20h/viikko päiksyssä vaikka itte oon kotona vauvan kanssa. Siivous, omasta äidistä huolehtiminen, mummosta huolehtiminen. Ja ihan uutena nyt myös se, että esikoinen ei saa tarpeeksi huomiota, kun vauva ei tietenkään “odota” omien tarpeidensa kanssa. Puuh.

    Siivouspalvelua kannattaa kyllä järjestää jos vaan rahat antaa myöden. Sitten sen ajan mikä menis siivoukseen, voi käyttää sen perheen kanssa olemiseen ja se on varmasti arvokkaampaa kuin ne muutamat sataset enemmän pankkitilillä, jotka kuitenkin menee “johonkin”.

  6. 12
    Henna Maria

    Hei Jutta! Olen seuraillut blogiasi pitkään ja ihastelen sun luovuutta. Mutta tämä postaus sai ihan erilaisia tunteita heräämään! Uskon, että sinulta löytyy vastaukset, jos vain osaat kysyä oikeat kysymykset… sä tarvitset life-coachin! :) Esim. jos jatkat samaan malliin, miltä elämäsi näyttää vuoden päästä? Tai kuuden kuukauden päästä? Miten se vaikuttaa sinuun, perheeseesi, tulevaisuuteesi? Mitä osa-alueita voit muuttaa, mitä et? Jos päättäisit tehdä elämästäsi parempaa juuri nyt, miltä se näyttäisi?
    Koska olet oman elämäsi asiantuntija, tiedät jo parhaat muutokset sulle ja teidän perheelle. Mutta prioriteeteista jos puhutaan, niin et tule katumaan, jos laitat avioliiton ja perheen tarpeet ykkössijalle… Elämässä on myös erilaisia kausia, ja pikkulapsivaihekaan ei kestä iänkaiken vaikka siltä tuntuu.:) Itse otan omaa aikaa ja opetan lapsia kunnioittamaan sitä, koska se on mun tarve. Samalla hekin oppii kunnioittamaan toisten ihmisten tarpeita ja rajoja ja viihdyttämään itseään sen aikaa.
    Tän voi aloittaa jo ihan siellä pari-kolme-vuotiaana.
    Millaisista asioista voit olla kiitollinen tällä hetkellä? Mikä sujuu hyvin? (vielä pari coaching- kysymystä tähän loppuun :)

+ Leave a Comment